Ei löydy sanoja..

Olen vähän hukassa. Haluaisin niin uskoa, ettei tämä ole totta - vaan jotain pahaa unta.

Jouduttiin eilen luopumaan perheenjäsenestä - pikku-Valkeesta. Viivistä. Päätös oli helvetin raskas, mutta tiedän että se oli ainut oikea ratkaisu. Viivi rupesi reilu vuosi sitten kovasti pelkäämään kaikennäköisiä ääniä, linnunlaulusta ruohonleikkuriin. Ääniarkuus "laukesi" kun naapurin lapset kiusasi koiria meidän poissaollessa ja sitten Viivi vaan keksi ruveta pelkäämään mitä ääniä milloinkin ja reaktiot olivat niin voimakkaita ja sitten viimeisinä aikoina ne pelkotilat alkoivat jäädä niin pahasti päälle, että kroppakin jo petti alta. Ääniarkuus on tosi yleinen ongelma valkoistenpaimenkoirien keskuudessa, mutta tuntuu ettei kukaan uskalla puhua siitä ääneen. Se on myös periytyvä ongelma.

Me mietittiin jo päätöstä keväällä, mutta ajateltiin odotella, josko tilanne rauhoittuisi satunnaisella rauhoittavalla lääkityksellä, jota annettiin tarpeen mukaan ja jos päästäisi muuttamaan toiseen rauhallisempaan paikkaan. Lääkitys ei auttanut toivottavalla tavalla, enkä edes halunnut lähteä päivittäiseen mielialalääkitykseen koiralle. Mökkireissu osoitti taas sen, ettei se pärjäisi maallakaan - Viivi stressaantui niin hirveästi mökkireissulla naapurin moottorisahasta, että sen pelkotila laukesi vasta illalla ja siihen mennessä se oli kerennyt ripuloida alleen ja oksentanut melkeen yhteen soittoon puoltoista tuntia. Silloin päätin, ettei näin voi jatkua enää..

Viivi oli miun ensimmäinen ihan oma koira. Viivi oli se, joka opetti miulle kaikista eniten. 

Stolen Dreams Ablaze Angelina "Viivi"
29.3.2007-31.7.2013
Nuku hyvin mamin rakas, meillä on ikävä.

4 kommenttia

  1. "Nyt on aika kauniiden muistojen
    vaali niitä ja säilytä rakastaen

    Suru kun kalvaa ja ikävä on
    sä muista sun ystäväsi nyt hyvä olla on."

    Voimia, karvakamujen menetys on niin raskasta <3

    VastaaPoista
  2. Otan osaa, minunkin oli vaikea luopua ekasta saksanpaimenkoirasta vaikka olikin oikea ratkaisu...

    VastaaPoista
  3. Haluaisin ottaa sydämeeni ison osan kaipuustasi, jos vain voisin.
    Joskus ainoa vaihtoehto on itselle kovin raskas.

    Itku pääsi tuota kuvaa katsoessa. Se kertoo minulle, että piäni oli jo valmis menemään eteenpäin. Itku pääsi myös siksi, että ystäväni antoi minulle tuon saman runon, kun jouduin ensimmäisen omani hyvästelemään 13v sitten.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.